Saat mennä

Tämä blogi on osa Anna Marika Tammisen opinnäytetyötä Metropolia Ammattikorkeakoulun esittävän taiteen linjalle.

Työ koostuu kahdesta osasta: Kirjallinen osa on Saat mennä, taiteilijan meditaatio -blogi ja teososa toukokuussa esitetty Tuhon välttämättömyydestä -esitystaideteos.

Työ käsittelee meditaation osuutta taiteilijan luovuuden löytämisessä.

Pieni lukuohje

Tuoreimmat blogikirjoitukset näkyvät ylimpänä.

Kokonaiskuvan saamiseksi suosittelen aluksi lukemaan viimeisimmän kirjoituksen: Hyvästi järki, eli yhteenveto prosessista

Tämän jälkeen kannattaa lukea kirjoitukset kirjoitetussa järjestyksessä, vanhimmasta tuoreimpaan eli blogin kannalta lopusta alkuun.

Jatkossa en enää päivitä näille sivuille.

Jatkan kuitenkin mielelläni keskustelua aiheesta. Minuun saa yhteyden sähköpostilla anna(at)annamarika.fi

Kiitos mielenkiinnosta kaikille blogia lukeneille ja prosessissa vierellä kulkeneille!

Annamarika

Hyvästi järki, eli yhteenveto prosessista

"Tuho hätkäytti kun kangas silppuitui. Luottamuksen ja varovaisuuden veitsenterällä liikuttiin. Viaton alastomuus, kuin lapsella, ei lihallinen vaan henkinen, olentomainen. Muodonmuutos eli metamorfoosi, kun toukka hylkää kotelonsa. Pelon luonnollisuus. Sininen henkisyys."

Katsojakokemus

Nyt blogin loppusuoralla pyrin tiivistämään koko opinnäytetyöprosessin yhteen postaukseen. Blogimuotoisuus tekee lukemisesta helposti sirpaleista ja lukija saattaa hukkua pohtimaan, mikä liittyy mihinkin. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on selkeyttää teorian ja käytännön suhdetta ja tehdä yleiskatsaus koko opinnäytetyöprosessiin.

Jos meditaation käsite tuntuu vieraalta, suosittelen lukemaan kirjoituksen Meditaatio: mitä, miksi ja miten?

Pitkin tekstiä löytyvät linkit ohjaavat tämän blogin aikaisempiin kirjoituksiin, joista olen poiminut mukaan aiheen hahmottamisen kannalta merkittävimmät syventämään tässä bloggauksessa esiin nousevia teemoja.

Kaikki lähti kolmiosta

Nautin teoreettisesta pyörittelystä, asioiden paperille laittamisesta, maailman järjestämisestä ja ilmiöiden käsitteellistämisestä. Tämän työn teoreettisena lähtökohtana on ollut heti alusta pitäen piirtämäni kolmio, jolla pyrin kuvaamaan taiteilijan suhteita tietämiseen. Kolmion eri kulmista voi lukea enemmän niille omistetuista postauksista:

Missä mieli loppuu, meditaatio alkaa
Missä todisteet loppuvat, usko alkaa
Missä sanat loppuvat, liike alkaa

Prosessin aikana suhteeni kolmioon kirkastui ja se muuttui haaleasta aavistuksesta välineeksi, jolla hahmotan luovuutta työssäni. Luovuuden olen määritellyt taiteilijan tietämisen tavaksi.

Ajattelen, että omaan luovuuteen, eli taiteilijan tietämiseen kiinni pääsemiseen vaaditaan mielen, todisteiden ja sanojen ohittamista. Meditaatio, usko ja liike toimivat tässä työkaluina. Taiteilijan tietäminen on jotain sellaista salattua (usko), jolla ei ole nimeä. Se asuu kehossa (liike) ja kaiken järkeilyn takana (meditaatio).


Harjoitusprosessi

Kolmion kehittämisen jälkeen, seurasi parin vuoden pohdinta siitä, kuinka sen teoriaa olisi käytännössä paras koetella. Ohjasin esityksiä, joiden harjoitusprosesseissa käytettiin meditaatiota. Meditoin itse ja rohkaisin muita meditoimaan. Pidin kuitenkin itseni käsivarrenmitan päässä siitä, miten saisin todella kosketuksen kolmiooni: kokeilemalla käytännössä. Välttelin ajatusta siitä, että laittaisin likoon muiden ihmisten sijaan itseni.

Kun lopulta suostuin huomaamaan, että oma kokemus on tässä ensisijaisessa asemassa, alkoi suhde työhön selkiytyä. Harjoitteleminen ei ollut aina helppoa, mutta se tuotti tulosta ja syvensi aavistelujani meditaation vaikutuksista luovaan työhön. Kokemus laajensi ymmärrystäni siitä, että harjoittaminen toimii paitsi tiedollisissa ja taidollisissa, myös spiritualistisissa yhteyksissä.


Esityksellinen teososa

Teososa Tuhon välttämättömyydestä, antoi pohdinnalle muodon ja toimi tämän opinnäytetyön tuloslukuna. Teos muutti käsitystä itsestäni taiteilijana ja ihmisenä. Teoksen toteuttaminen pakotti katsomaan sisään ja tuottamaan sisältä ulos. Monologisen esitysteoksen avulla päästin itseni dialogiin maailman kanssa.

Oli hämmästyttävää kohdata oma itsensä ilman taiteilijaegon suojakuorta ja samalla hyväksyä kaikki ne elementit, jotka meditaatioharjoituksen herättäminä nousivat esiin ja päätyivät osaksi teosta.


Mitä jäi käteen?

Kaikki, mitä olen tämän prosessin varrella kokenut ja löytänyt, tiivistyy luovuuteen.

Luovuus on siihen suostumista ja sen hyväksymistä, kuka todella on.

Taiteilijan tietäminen on kahlitsematonta, omakohtaista luovuutta, joka nousee jostakin tuntemattomasta. Emme voi olettaa luovuuden löytyvän ulkopuoleltamme. On käännyttävä sisäänpäin ja suostuttava katsomaan, mitä sieltä löytyy.

Luova työ tai taiteen tekeminen eivät vaadi tietynlaisia toimintatapoja. Kehittämäni kolmio ja siihen liittyvät harjoitteet ovat työkaluja, joiden avulla omaa luovuuttaan on mahdollista löytää ja kokea. Järkeilylle ja teoreettiselle pyörittelylle on aikansa ja paikkansa. Todellinen luovuus ei kuitenkaan taivu teorioihin. Ja hyvä niin.

Elementit tarkastelussa

"It is the ego which separates the individual from unity with others and within himself."
Swami Vishnu Devananda [1]

Seuraavaksi käyn läpi teoksen eri elementtejä, niiden taustaa ja sitä, kuinka näennäisen irralliset palaset tuottivat eheän kokonaisuuden ja kertoivat enemmän minusta kuin itse osaisin. Kaikki tässä postauksessa käsitellyt elementit ovat nousseet meditaatiosta kuin ehdotuksina joltakulta muulta. Uskon kuitenkin niiden olevan sellainen osa minua, johon en ollut aiemmin päässyt tutustumaan, koska taiteilijaego on etuillut todellista minää. Olen järkeistänyt asian niin, että olen todella päässyt kuuntelemaan itseäni, kehoani ja alitajuntaani, kun ajatukset siitä, millaista taidetta Juuri Minun olisi tehtävä, on hiljennetty meditaatiolla.

Shivan tanssi

Shiva on hindujumala, joka tanssillaan tuhoaa vanhaa ja luo uutta. Shiva määritellään monijumalaisessa hindulaisuudessa pääjumalaksi, universumia pyörittäväksi voimaksi. Shivaa pidetään universaalin tietoisuuden ilmentymänä. [2]

Shivan tanssi oli ensimmäinen suora ja kirkas muistiinpano, jonka oma harjoitukseni aiheutti. Myöhemmin opin, että Shivan tanssi koostuu viidestä perusperiaatteesta: Luomisesta, säilyttämisestä, tuhoamisesta, illuusiosta ja vapautumisesta. Ennen näiden opiskelua olin rakentanut teoksen, joka temaattisesti toisti Shivan tanssin periaatteita. Kaikki, mitä lopulliseen teokseen päätyi, toisti tai varioi Shivan tanssia eri suunnista.

Tulkitsen itse tätä teokseni määrittävintä elementtiä ohjeena itselleni: voidakseni tehdä itseni näköistä, omaa taidettani, on minun tuhottava määrittelyni siitä, mikä on "minun näköistäni" tekemistä tai omaa "käsialaa" performanssissa tai teatterissa.

Olen kantanut mukanani hyvin voimakkaita määreitä itsestäni teatteri-ihmisenä. Ne rapisivat prosessin edetessä yksi toisensa jälkeen ja jättivät jälkeensä mahdollisuuksia ihmettelevän ihmisen. Minut.

Keskellä oleminen

Jossakin kohtaa sain tietää, että katsojat ovat ympärilläni, että minä olen keskellä. Se hämmensi. Olin jo ajatuksissani valinnut neljännen seinän suojaamaan itseäni ja piirtänyt mahdollisia näyttämökuvia, joihin olin mielessäni lavastanut itselleni jopa pieniä piiloja, joiden takana osa asioista tapahtuisi. Nämä lavastusajatukset eivät olleet meditaation jälkeisissä kirjoitushetkissä nousseita, vaan perinteisen järkeilyni tulosta. Olin jotenkin onnistunut vakuuttamaan itselleni, että tila-asioissa eivät päde samat säännöt kuin muissa teoksen osissa.

Tämä piilossa oleminen liittyy varmasti omaan pelkooni näkyvillä olemisesta. Ei siis ihme, että teosta ja sen teemoja paljon paremmin palveleva keskellä oleminen sai aluksi aikaan lähinnä kauhua. Kuten joka kerta, suostuin siihen silti ja pelon kohtaaminen kannatti. Keskellä oleminen kertoi minulle näkyväksi tulemisesta, nähdyksi suostumisesta sen sijaan, että olisin piilossa vanhojen määritelmien takana. Myös ajatus Shivan tanssin useista puolista ja teokseni eri näkökulmista pääsi paremmin esiin.

Matonkuteet ja räsymatot

Jostain se tuli selvänä ja kirkkaana: käytä matonkuteita. Minulla ei ole mitään aikaisempaa yhteyttä tai kokemusta matonkuteista. Ne kuitenkin alkoivat kiehtoa materiaalina ja löysivät merkityksensä shivan tanssista.

Ainoaksi käsikirjoitetuksi monologiksi teokseen valikoitui kuvaus maton kutomisesta. Monologi tapahtui teoksen lopussa, räsymaton päällä, samalla kun kiersin siniseksi maalatun kehoni ympärille matonkuteita. Maton kutomisen prosessi kertoi minulle suomalaista versiota Shivan tanssista, siitä kuinka vanhaa on tuhottava, jotta uutta pääsee syntymään.

Maton kutominen vanhoista vaatteista ja muista käytetyistä kodintekstiileistä on järkevää, taloudellista ja ekologista. Kotoisista kuteista saadaan mattoihin myös luontevin ja elävin pinta. Kuteiksi tulevat vaatteet ja tekstiilit pestään ennen leikkaamista. Kaikki paksut kohdat, kuten saumat, halkiot ja vetoketjut poistetaan. Samoin hauraiksi kuluneet kohdat. 
Samoin hauraiksi kuluneet kohdat.
Kuteet leikataan suoriksi ja tasaisiksi suikaleiksi. Isoista kangaspaloista leikkaaminen on helpompaa. Pieniä tilkkuja voi ommella ensin isoksi levyksi ja leikata vasta sitten. Kudetta leikatessa on käännekohtien kulmat hyvä pyöristää. Kuteiden leikkaaminen vie aikaa ja on myös melko pölyistä puuhaa.

Minulle matonkuteet edustivat uudistumista niistä oletuksista, joiden varaan olin rakentanut omaa ammatillista identiteettiäni. Ja samaan aikaan sitä kosmista yhteyttä, joka pätee kaikessa kiertokulussa: jotakin on tuhouduttava, jotta uudelle on tilaa. Menetyksen ja kivun ohella tuhoon liittyy myös kauneutta ja mahdollisuuksia.

Alastomuus

Tämä oli ehdottomasti vaikein asia, jonka meditaation ja liikkeen yhdistelmä tarjosi. Alastomuus näyttämöllä ei ole koskaan kuulunut suosikkiasioihini. Se vie fokuksen kerrottavalta asialta, koska alaston ihmiskeho pelaa helposti shokkiarvolla, naiskuvalla ja itsekorostuksella tehden näyttämökuvista narsistisia, ekshibitionistisia ja hukuttaen alleen itse asian... jos teoksella on muuta asiaa kuin näyttää alastomuutta.

Olin alasti noin puolet ajasta. Leikkelin vaatteitani matonkuteiksi, kunnes minulla ei ollut päällä enää mitään ja puhuin puoliksi improvisoitua monologia siitä, miten näen alastomuuden esittävässä taiteessa, kuinka suhtaudun itseeni teatterintekijänä ja kuinka vähän arvostan taiteilijaa itseään käsitteleviä teoksia. Kohtaus saattoi näyttäytyä sarkastisena kommentointina omaan työhön, mitä se varmasti osittain olikin. Mutta ennen kaikkea se oli minulle sen vanhan tuhoamista, minkä varaan olin teatteriminääni rakentanut.

Vaatteiden tuhoaminen ja alastoman kehon paljastaminen oli oma Shivan tanssini.

Alastomuus oli sen paljastamista, kuka todella olen, ilman roolivaatteita ja ylimielistä oikeassa olemisen pakkoa. Se oli nöyrtymistä oman itseni edessä ja nähdyksi tulemista sellaisenaan, paljaana.

Lähteet

1. Devananda, V. 1978. Meditation and Mantras. Delhi: Om Lotus Publications

2. Shashidharan, K. P. 2012 Cosmic dance of Shiva. http://timesofindia.indiatimes.com/life-style/Cosmic-dance-of-Shiva/articleshow/10485316.cms

Tuhon välttämättömyydestä - teososa

"Meditation means a continuous dehypnotizing from identification with body, mind, name and form."
Swami Vishnu Devananda [1]

Seuraavat postaukseni käsittelevät opinnäytetyön teososaa ja sen syntyprosessia pääpiirteissään.

Tuhon välttämättömyys oli tuloste siitä, mitä tapahtuu, kun taiteilija meditoi. En harjoitellut tai tuottanut mitään materiaalia teokseen meditoimatta ensin. Harjoitusprosessi eteni alusta loppuun aika samalla tavalla: meditoin puolesta tunnista tuntiin, kuuntelin ja liikutin kehoani toisen mokoman. Sitten kirjoitin vauhdilla ylös kaiken, mitä paperille valui.

Aikomuksenani oli pyrkiä mahdollisimman sensuroimattomaan tuottamiseen. Tapanani on syynätä jokainen idea ja torpata suurin osa ennen kokeilemista. Nyt tartuin kaikkeen, mitä meditaatiosta ja kehosta nousi.

Aluksi ei noussut paljon mitään. Jotain liikkeitä, joita huomasin toistavani, neuroottista tarkkailua siitä, mikä on esittämistä ja mikä ei. Kirjoitettu materiaali tuolta ajalta on täynnä tuskaa kehon kuuntelemiseen suostumisesta, opitun ja "oman" liikkeen eroista sekä identiteettikipuiluja sen suhteen, voinko tehdä esittävää teosta, kun en koe olevani esiintyjä. Jossakin vaiheessa jotain napsahti. Meditaatio syveni ja helpottui, keho alkoi viestiä selkeämmin. Tai ehkä on rehellisempää sanoa, että opin hiljalleen kuuntelemaan kehon viestejä ja vastaamaan niihin liikkeellä.

Tämän jälkeen oli hetken aivan ihanaa. Keho liikkui, tuntui hyvältä ja oikealta. Sitten aloin saada kummallisia ideoita. Nämä ideat tulivat jostain, eivätkä liittyneet mihinkään - kaikista vähiten toisiinsa. Ensimmäiseksi, yhden pitkän ja intensiivisen meditaatio-liiketreenin jäkeen, kirjoitin yllättäen, että teos kertoo Shivan tanssista. Asuin tuohon aikaan Intiassa ja siksi olin päättänyt,  etten koske intialaiskliseisiin, vaan kuuntelen omaa itseäni, sitä mitä sisältä nousee. Shivan tanssi nousi yhä uudestaan, voimakkaimpana elementtinään tuho. Tuho tuntui täysin vieraalle aiheelle. Hindumytologia sentään puhuttelee minua. Mutta tuho!

Kipuiltuani aikani säilytin molemmat: tanssin ja tuhon. Halusin pysyä uskollisena valitsemalleni harjoittamisen tavalle, joten en sensuroinut. Meditoin, liikuin, kirjoitin ja annoin kehon ja mielen askarrella tuhon ja muiden Shivan tanssin elementtien ympärillä.

Tämän myöntymisen, ideoille suostumisen jälkeen sain harjoitellessani kohdata yhä enemmän ideoita, jotka eivät sopineet omaan käsitykseeni itsestäni taiteilijana. Alkoi pelottava ja ihmeellinen tutustuminen henkilöön, jonka nahoissa olin viettänyt lähes 30 vuotta, mutta jota en tuntenut yhtään niin hyvin kuin kuvittelin.

Lähde

1. Devananda, V. 1978, Meditation and Mantras. Om Lotus Publications, Delhi

Kulma: Missä sanat loppuvat, liike alkaa

"I believe, that sickness or disease, both physical and mental, is a sign of how far we are from a creative approach to the body."
Amit & Maggie Goswami [3]

Lue myös aikaisemmat kirjoitukset aiheesta:
Missä mieli loppuu, meditaatio alkaa
Missä todisteet loppuvat, usko alkaa

Olen tähän mennessä käsitellyt kaksi ensimmäistä kulmaa taiteilijan sisäistä tietämistä käsittelevästä teoreettisesta kolmiosta. Aivan ensimmäiseksi tarkastelin mielen ja meditaation suhdetta, jossa lyhyesti oli kyseessä mielen hälinästä eroon pääsemisen avulla meditaation tilaan laskeutuminen. Tämä viittaa meditaation olevan jotakin mielen takana tai yläpuolella tapahtuvaa. Sen jälkeen siirryin kulmaan, joka vaatii taiteilijalta uskoa päästäkseen kiinni tietämiseen. Tämä ristiriitaiselta vaikuttava vaatimus perustuu siihen, ettei yksilön ole mahdollista luoda ilman uskoa ja sellaista loikkaa tuntemattomaan, jossa jotain uutta voi syntyä.

Tässä kirjoituksessa käsittelen liikettä sanojen vastaparina. Ristiriidat vain jatkuvat, kun teen parhaani pukeakseni sanoiksi sen, miksi sanat voivat olla tukkimassa tietä taiteilijan tietämisen, tai luovuuden, edessä.

Koen, että nämä kolme komponenttia, meditaatio, usko ja liike, ovat väylä oman luovuuden luokse. Kun mielen, todisteiden ja sanojen ylivalta siirretään vaikka hetkellisestikin syrjään, päästään käsiksi siihen, mitä on kaiken egoilun, sosiaalisten paineiden ja taiteilijapersoonavaatimusten takana.

Liikkellä tarkoitan kaikkea kehollista toimintaa. Itse keho on aina liikkeessä. Oma kehomme liikkuu koko ajan ja jokaisessa elävässä kehossa on meneillään jatkuva liike. Keho on jatkuvassa luomisen tilassa, sillä se luo itsensä solutasolla yhä uudelleen: uusi maksa joka kuudes viikko, uusi luuranko joka kolmas kuukausi, uusi iho kerran kuussa... [4]

Sanoilla tarkoitan kaikenlaista puhetta, tekstiä, keskusteluja ja analyyseja. Nämä kaikki ovat usein tärkeitä jossakin kohtaa luovaa prosessia, mutta voivat myös aiheuttaa luovaa ummetusta, minkä varmasti jokainen luovaa työtä tekevä on joutunut kokemaan. Jos emme tekijöinä koskaan pääse sanojen ohi, emme koskaan kurkista tuntemattomaan emmekä näin ollen ikinä luo uutta. Luovuus kuolee sanoihin takertumalla.

Kehon ohittaminen on yhteiskunnan sisään rakennettu oletus. Koulutus on suurimmaksi osaksi järjestetty niin, että kehon ja mielen huoltaminen on erotettu toisistaan. Kehosta piirretään kuvaa välttämättömänä pahana, jota liikuttamalla pyritään pitämään arvokasta päätä kannatteleva kone suunnilleen kunnossa ja esittelykelpoisena.

Negatiivinen suhde omaan kehoon ja sen liikkuttamiseen voi Ingrid Baccin mukaan heijastua mille tahansa elämän osa-alueelle. Tämä perustuu Mirka Knasterinkin painottamaan mielen ja kehon väliseen suoraan linkkiin: Ajatukset ja tunteet eivät tapahdu yksin mielessä, vaan ovat aina samanaikaisesti myös kehollisia, fyysisiä tuntemuksia. Yhä lisääntyvä liikkumattomuuden kulttuuri eristää ihmiset paitsi fyysisistä kehoistaan, myös omista ajatuksistaan ja tunteistaan. [2,4]

Keho on merkityksellinen itsetuntemuksen instrumentti.

Oman mielen kanssa, meditaation tilaan pääsemiseksi, ei mieltä voi vain ohittaa, vaan sen ymmärtäminen ja toimintamallit on tunnistettava ennen kuin sitä voi kontrolloida. Sama pätee kehoon. Kehon tunteminen ja kuunteleminen vaatii siihen tutustumista. Jos on minun laillani koko ikänsä tottunut työntämään kehon viestejä sivuun, jotta ehtisi paremmin puuhailla älyä vaativien asioiden kanssa ja harjoittanut kehoa lähinnä fyysisen terveyden ylläpitämiseksi ja omaksi huvikseen, vaatii kehotietoisuuden kehittäminen harjoittelua.

Kehollisuus on kaikessa luovuudessa yllättävän merkittävässä asemassa. Moni taiteen ja tieteen tekijä kertoo kävelevänsä tai juoksevansa itselleen lisää luovuutta. Tämä liikkeen ja ajattelun yhteys selittyy sillä, että koko keho ajattelee, ei yksinomaan aivot. Aivojen neuropeptidejä (eli viestejä kuljettavia, hermostoon vaikuttavia molekyylejä) löytyy joka puolelta kehoa. [4]

Goswamit puhuvat luovasta kehosta, joka viittaa myös kehotietoisuuteen. Siihen, että kehoa tarkkailemalla saamme tietoa itsestämme ja ympäristöstämme. Kehon ajatuksista saa kiinni tiedostamalla itsessämme tapahtuvia fyysisiä muutoksia. Hikoilevatko kämmenet yhtäkkiä? Alkaako päätä jomottaa tietyssä tilanteessa? Rentoutuvatko kasvojen lihakset toisessa? Kun tulemme tietoiseksi kehossamme tapahtuvista muutoksista, tiedämme myös, mitä tunteita tunnemme ja mitä ajatuksia ajattelemme. [3]

Kehotietoisuuden harjoittelemisesta on helppo kirjoittaa, mutta toteutus saattaa aiheuttaa päänvaivaa. On pelottavaa ottaa aikuisiällä aktiiviseen käyttöön resurssi, joka on ollut mukana, mutta käyttämättömänä syntymästä saakka. Oma keho kertoo paljon, kun sitä hiljentyy kuuntelemaan, kun suostuu liikkumaan analysoinnin sijaan. Kehon kertomus on kuitenkin aluksi hyvin vierasta ja liikkuminen sekä kehon kuunteleminen voi tuntua vaikealta tai jopa vastenmieliseltä.

Itse tiesin, että tehdäkseni tämän opinnäytetyön minun olisi todella käännyttävä kehoni puoleen. Ei siinä mielessä, että harjoittelisin hienon koreografian tai juoksisin maratonin... Vaan sellaisella suoritusvapaalla, herkällä tavalla, joka paljastaisi, mitä juuri minun kehollani on kerrottavanaan. Kylmiltään tällaiseen heittäytymisen vuosien analyysiputken jälkeen oli mahdotonta.

Oman kokemukseni perusteella, meditaatio voi auttaa irrottautumaan omista kehoa koskevista käsityksistä ja totuudeksi naamioiduista harhaluuloista. Kun mieli on hiljaa ja sanat eivät riitä eikä niitä tarvita, saa keho vihdoin puheenvuoron.

Swami Ashokananda kirjoittaa mielen ja kehon olevan tiedostamattomia. Meditaatiota hän kuvailee koko olemuksella ajattelemiseksi. Meditaatio sitoo toisiinsa keinotekoisesti erottamamme kehon ja mielen ja antaa ajattelulle aivan uuden, luovemman ulottuvuuden.

Hypoteesini oli kolmiota hahmotellessani lyhyesti seuraava: meditoimalla pääsemme sivuuttamaan ajatukset, uskon avulla hyväksymme, että kykenemme luomaan uutta, vaikka emme ymmärrä kuinka se tapahtuu, ja näitä harjoittamalla syntyy liikettä, koska sanat eivät yllä sinne saakka.

Nyt aktiivisesen kokeilun seurauksena olen päätynyt muuttamaan ajatteluani liikkeen suhteen. Liike on välttämättömyys luovalle prosessille. En väitä, että jokaisen pitää luodakseen tehdä pohjille muutama kärrynpyörä, mutta väitän, että aktiivinen, kehollinen suhde itseen lisää yksilön luovuutta.

Väitän myös, että meditaatio on erinomainen, joskaan ei ainoa, tapa päästä lähelle omaa kehoa niin, että kehon kuuntelemisesta lähtevä liike on mahdollista.

Kolmion kulmat voi ajatella taiteilijan instrumentteina oman taiteen tekemisessä. Nämä instrumentit eivät levitä väriä kankaalle tai valaise näyttämöä pimeässä. Niiden tarkoituksena on auttaa tunnistamaan omaa tietoa: ilman mielen häiritsevää hälinää; ilman virallisen tiedon asettamia rajoitteita; ilman sanojen kehoa hiljentävää vaikutusta.


Lähteet

1. Ashokananda, 1990. Meditation, Ecstasy, and Illumination. An Overview of Vedanta. Calcutta

2. Bacci, I., 2002. The Art of Effortless Living. Bantam Books, New York

3. Goswami, M. & Goswami, A., 1997. Science And Spirituality. A Quantum Integration. PHISPC New Delhi

4. Knaster, M., 1996. Discovering the Body's Wisdom. Bantam Books, New York

"Nothing is incorrect, nothing is contrary to the ideal of meditation"
Swami Ritajananda [1]

Tervetuloa takaisin. Olen hahmotellut opinnäytettäni valmiiksi hiljaisuudessa, toisin kuin oli tarkoitus. Epävirallisen pohdinnan siitä, kuinka tekijällä meni pupu pöksyyn, pääsee lukemaan päiväkirjastani. Tässä kuitenkin hieman opparihenkisempi versio aiheesta.

Se liike- ja muu taiteellinen materiaali, jota meditaatiosta nousi, ei ollut sellaista, mitä osasin odottaa. En hyväksynyt oman alitajuntani antamaa palautetta tekemisistäni, joten piilouduin vihkojen sivuille enkä uskaltanut laittaa esimerkiksi harjoituspäiväkirjojani tänne julkisesti.

Avaan matkaani nyt takautuvasti peilaten meditaatio- ja muuta kirjallisuutta omaan kokemukseeni.


Lähde

1. Ritajananda 1996, The Practice of Meditation. Sri Ramakrishna Math, Chennai

Kulma: Missä todisteet loppuvat, usko alkaa

”If everything is in flux, then the flux itself can also no longer be recognized.”

Don Cupitt



Lue myös aikaisempi kirjoitus aiheesta: Missä mieli loppuu, meditaatio alkaa

Tänään kirjoitan uskosta. Tässä kolmion kärjessä totuuden ja todisteiden käsitteet pyritään ohittamaan samoin kuin edellisessä kirjoituksessa mieli. Haluan korostaa, että kun kirjoitan uskosta, en kirjoita uskonnosta. Viisas ohjaajani Metsälintu Pahkin on usein sanonut: ”Usko yhdistää, uskonto erottaa.” Usko ei vaadi uskontoa tai uskonnollisuutta. On olemassa asioita, joita ei ole tieteellisesti todistettu, löydetty tai selitetty. Tämän tosiasian tunnustaminen ja tunnistaminen sekä todisteiden rajan ylittäminen on uskoa.

Ylläoleva ajatus on karkeasti sanottuna kaikki se, mitä avaan tässä kirjoituksessa tarkemmin.

Justin L. Barrettin mukaan lapsilla on synnynnäinen taipumus uskoon. Tutkimukset osoittavat, ettei usko edellytä indoktrinaatiota, vaan lapset tuppaavat selittämään asioita uskolla. Usko on sisäänrakennettuna meissä kaikissa. Aikuisina emme välttämättä hakeudu jumalallisten selitysten äärelle, eikä uskominen vaadi yhteyttä yliluonnolliseen. Lapsen usko ei ole sidonnainen teologisten uskomusten kanssa, mutta se on oivaa maaperää, johon istuttaa jokin järjestäytynyt uskomuspohja. Uskonnon oppimista voikin verrata lukutaidon tai muun kulttuurisen kielipelin hallitsemiseen. [2, 3] Jälleen: usko yhdistää, uskonto erottaa.


Postmoderni totuus: kaikki virtaa

Matti T. Amnellin väitöskirja käsittelee postmodernia uskonnonfilosofiaa. Amnell tarkastelee totuutta postmodernismin suurnimien, Mark C. Taylorin ja Don Cupittin ajatusten mukaisesti. Totuus on postmodernin ajattelun mukaan vain optinen harha, koska kaikki on aina vain tulkintaa ja jokainen tulkinta tehdään erilaisesta [1]

Postmodernin maailmankatsomuksen mukaan ei ole olemassa alkua, perustaa, läsnäoloa tai loppua. Kaikki virtaa yhtena suurena jatkumona, josta absoluuttista totuutta on mahdotonta poimia. Perinteiset filosofian vastakohtaparit todellinen/näennäinen, syvyys/pinnallisuus, muuttumaton/muuttuva, sisäinen/ulkoinen eivät ole universumin ominaisuuksia vaan ihmisen tekemiä metaforia. [1]

Postmodernismi ei torppaa tiedettä hyödyttömänä kenttänä. Päinvastoin, tieteessä on paljon hyödyllistä. Se ei saisi kuitenkaan olla ainoa, dominoiva ajattelutapa, vaan sen tulisi esiintyä yhtenä perspektiivinä, tulkintana. Cupitt vertaa totuutta ja tietämistä taideteokseen: se on rationaalisesti argumentoitu fiktio, joka voi toimia opastavana kuvana. Näin ollen tässä maailmankuvassa taiteellinen näkemys on yleensä voimakkain ja syvällisin tieteellisen näkemyksen sijaan.



Taiteilijan suhde tietämiseen täydentyi nyt toisella kolmion kulmalla. Toiveenani on päästä meditaation mielen ohittavan vaikutuksen avulla siihen lapsen uskon tilaan, jossa ohitetaan myös kaikenlainen älyllinen tietäminen ja sen lisäksi tarpeettomat teologiset rakennelmat ja annetaan vain mennä: hyväksytään oma itse irrottamattomana osana virtaa.

Tämä heittäytyminen vie meidät kolmanteen ja viimeiseen kulmaan, joka liittyy liikkeeseen ja uskoakseni (hehe) täydentää taiteilijan tietämisen keholliseen ilmaisuun.



Lähteet

1. Amnell, M. T. 2009. Uskonto ilman uskontoa. Radikaali postmodernin uskonnonfilosofian haaste. Helsingin yliopisto

2. Barrett, J. L. 2008. Out of the Mouths of babes: Do children believe because they are told to by adults? 25.11.2008 http://www.theguardian.com/commentisfree/belief/2008/nov/25/religion-children-god-belief (viitattu 20.11.2013)

3. Hamilo, M. 2012. Uskonto ei lähde ihmisestä - Tiede on ryhtynyt kyseenalaistamaan tieteellisen ateismin periaatteita. 7.4.2012 http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/uskonto-ei-lahde-ihmisesta-tiede-on-ryhtynyt-kyseenalaistamaan-tieteellisen-ateismin-periaatteita