Tuhon välttämättömyydestä - teososa

"Meditation means a continuous dehypnotizing from identification with body, mind, name and form."
Swami Vishnu Devananda [1]

Seuraavat postaukseni käsittelevät opinnäytetyön teososaa ja sen syntyprosessia pääpiirteissään.

Tuhon välttämättömyys oli tuloste siitä, mitä tapahtuu, kun taiteilija meditoi. En harjoitellut tai tuottanut mitään materiaalia teokseen meditoimatta ensin. Harjoitusprosessi eteni alusta loppuun aika samalla tavalla: meditoin puolesta tunnista tuntiin, kuuntelin ja liikutin kehoani toisen mokoman. Sitten kirjoitin vauhdilla ylös kaiken, mitä paperille valui.

Aikomuksenani oli pyrkiä mahdollisimman sensuroimattomaan tuottamiseen. Tapanani on syynätä jokainen idea ja torpata suurin osa ennen kokeilemista. Nyt tartuin kaikkeen, mitä meditaatiosta ja kehosta nousi.

Aluksi ei noussut paljon mitään. Jotain liikkeitä, joita huomasin toistavani, neuroottista tarkkailua siitä, mikä on esittämistä ja mikä ei. Kirjoitettu materiaali tuolta ajalta on täynnä tuskaa kehon kuuntelemiseen suostumisesta, opitun ja "oman" liikkeen eroista sekä identiteettikipuiluja sen suhteen, voinko tehdä esittävää teosta, kun en koe olevani esiintyjä. Jossakin vaiheessa jotain napsahti. Meditaatio syveni ja helpottui, keho alkoi viestiä selkeämmin. Tai ehkä on rehellisempää sanoa, että opin hiljalleen kuuntelemaan kehon viestejä ja vastaamaan niihin liikkeellä.

Tämän jälkeen oli hetken aivan ihanaa. Keho liikkui, tuntui hyvältä ja oikealta. Sitten aloin saada kummallisia ideoita. Nämä ideat tulivat jostain, eivätkä liittyneet mihinkään - kaikista vähiten toisiinsa. Ensimmäiseksi, yhden pitkän ja intensiivisen meditaatio-liiketreenin jäkeen, kirjoitin yllättäen, että teos kertoo Shivan tanssista. Asuin tuohon aikaan Intiassa ja siksi olin päättänyt,  etten koske intialaiskliseisiin, vaan kuuntelen omaa itseäni, sitä mitä sisältä nousee. Shivan tanssi nousi yhä uudestaan, voimakkaimpana elementtinään tuho. Tuho tuntui täysin vieraalle aiheelle. Hindumytologia sentään puhuttelee minua. Mutta tuho!

Kipuiltuani aikani säilytin molemmat: tanssin ja tuhon. Halusin pysyä uskollisena valitsemalleni harjoittamisen tavalle, joten en sensuroinut. Meditoin, liikuin, kirjoitin ja annoin kehon ja mielen askarrella tuhon ja muiden Shivan tanssin elementtien ympärillä.

Tämän myöntymisen, ideoille suostumisen jälkeen sain harjoitellessani kohdata yhä enemmän ideoita, jotka eivät sopineet omaan käsitykseeni itsestäni taiteilijana. Alkoi pelottava ja ihmeellinen tutustuminen henkilöön, jonka nahoissa olin viettänyt lähes 30 vuotta, mutta jota en tuntenut yhtään niin hyvin kuin kuvittelin.

Lähde

1. Devananda, V. 1978, Meditation and Mantras. Om Lotus Publications, Delhi

Kulma: Missä sanat loppuvat, liike alkaa

"I believe, that sickness or disease, both physical and mental, is a sign of how far we are from a creative approach to the body."
Amit & Maggie Goswami [3]

Lue myös aikaisemmat kirjoitukset aiheesta:
Missä mieli loppuu, meditaatio alkaa
Missä todisteet loppuvat, usko alkaa

Olen tähän mennessä käsitellyt kaksi ensimmäistä kulmaa taiteilijan sisäistä tietämistä käsittelevästä teoreettisesta kolmiosta. Aivan ensimmäiseksi tarkastelin mielen ja meditaation suhdetta, jossa lyhyesti oli kyseessä mielen hälinästä eroon pääsemisen avulla meditaation tilaan laskeutuminen. Tämä viittaa meditaation olevan jotakin mielen takana tai yläpuolella tapahtuvaa. Sen jälkeen siirryin kulmaan, joka vaatii taiteilijalta uskoa päästäkseen kiinni tietämiseen. Tämä ristiriitaiselta vaikuttava vaatimus perustuu siihen, ettei yksilön ole mahdollista luoda ilman uskoa ja sellaista loikkaa tuntemattomaan, jossa jotain uutta voi syntyä.

Tässä kirjoituksessa käsittelen liikettä sanojen vastaparina. Ristiriidat vain jatkuvat, kun teen parhaani pukeakseni sanoiksi sen, miksi sanat voivat olla tukkimassa tietä taiteilijan tietämisen, tai luovuuden, edessä.

Koen, että nämä kolme komponenttia, meditaatio, usko ja liike, ovat väylä oman luovuuden luokse. Kun mielen, todisteiden ja sanojen ylivalta siirretään vaikka hetkellisestikin syrjään, päästään käsiksi siihen, mitä on kaiken egoilun, sosiaalisten paineiden ja taiteilijapersoonavaatimusten takana.

Liikkellä tarkoitan kaikkea kehollista toimintaa. Itse keho on aina liikkeessä. Oma kehomme liikkuu koko ajan ja jokaisessa elävässä kehossa on meneillään jatkuva liike. Keho on jatkuvassa luomisen tilassa, sillä se luo itsensä solutasolla yhä uudelleen: uusi maksa joka kuudes viikko, uusi luuranko joka kolmas kuukausi, uusi iho kerran kuussa... [4]

Sanoilla tarkoitan kaikenlaista puhetta, tekstiä, keskusteluja ja analyyseja. Nämä kaikki ovat usein tärkeitä jossakin kohtaa luovaa prosessia, mutta voivat myös aiheuttaa luovaa ummetusta, minkä varmasti jokainen luovaa työtä tekevä on joutunut kokemaan. Jos emme tekijöinä koskaan pääse sanojen ohi, emme koskaan kurkista tuntemattomaan emmekä näin ollen ikinä luo uutta. Luovuus kuolee sanoihin takertumalla.

Kehon ohittaminen on yhteiskunnan sisään rakennettu oletus. Koulutus on suurimmaksi osaksi järjestetty niin, että kehon ja mielen huoltaminen on erotettu toisistaan. Kehosta piirretään kuvaa välttämättömänä pahana, jota liikuttamalla pyritään pitämään arvokasta päätä kannatteleva kone suunnilleen kunnossa ja esittelykelpoisena.

Negatiivinen suhde omaan kehoon ja sen liikkuttamiseen voi Ingrid Baccin mukaan heijastua mille tahansa elämän osa-alueelle. Tämä perustuu Mirka Knasterinkin painottamaan mielen ja kehon väliseen suoraan linkkiin: Ajatukset ja tunteet eivät tapahdu yksin mielessä, vaan ovat aina samanaikaisesti myös kehollisia, fyysisiä tuntemuksia. Yhä lisääntyvä liikkumattomuuden kulttuuri eristää ihmiset paitsi fyysisistä kehoistaan, myös omista ajatuksistaan ja tunteistaan. [2,4]

Keho on merkityksellinen itsetuntemuksen instrumentti.

Oman mielen kanssa, meditaation tilaan pääsemiseksi, ei mieltä voi vain ohittaa, vaan sen ymmärtäminen ja toimintamallit on tunnistettava ennen kuin sitä voi kontrolloida. Sama pätee kehoon. Kehon tunteminen ja kuunteleminen vaatii siihen tutustumista. Jos on minun laillani koko ikänsä tottunut työntämään kehon viestejä sivuun, jotta ehtisi paremmin puuhailla älyä vaativien asioiden kanssa ja harjoittanut kehoa lähinnä fyysisen terveyden ylläpitämiseksi ja omaksi huvikseen, vaatii kehotietoisuuden kehittäminen harjoittelua.

Kehollisuus on kaikessa luovuudessa yllättävän merkittävässä asemassa. Moni taiteen ja tieteen tekijä kertoo kävelevänsä tai juoksevansa itselleen lisää luovuutta. Tämä liikkeen ja ajattelun yhteys selittyy sillä, että koko keho ajattelee, ei yksinomaan aivot. Aivojen neuropeptidejä (eli viestejä kuljettavia, hermostoon vaikuttavia molekyylejä) löytyy joka puolelta kehoa. [4]

Goswamit puhuvat luovasta kehosta, joka viittaa myös kehotietoisuuteen. Siihen, että kehoa tarkkailemalla saamme tietoa itsestämme ja ympäristöstämme. Kehon ajatuksista saa kiinni tiedostamalla itsessämme tapahtuvia fyysisiä muutoksia. Hikoilevatko kämmenet yhtäkkiä? Alkaako päätä jomottaa tietyssä tilanteessa? Rentoutuvatko kasvojen lihakset toisessa? Kun tulemme tietoiseksi kehossamme tapahtuvista muutoksista, tiedämme myös, mitä tunteita tunnemme ja mitä ajatuksia ajattelemme. [3]

Kehotietoisuuden harjoittelemisesta on helppo kirjoittaa, mutta toteutus saattaa aiheuttaa päänvaivaa. On pelottavaa ottaa aikuisiällä aktiiviseen käyttöön resurssi, joka on ollut mukana, mutta käyttämättömänä syntymästä saakka. Oma keho kertoo paljon, kun sitä hiljentyy kuuntelemaan, kun suostuu liikkumaan analysoinnin sijaan. Kehon kertomus on kuitenkin aluksi hyvin vierasta ja liikkuminen sekä kehon kuunteleminen voi tuntua vaikealta tai jopa vastenmieliseltä.

Itse tiesin, että tehdäkseni tämän opinnäytetyön minun olisi todella käännyttävä kehoni puoleen. Ei siinä mielessä, että harjoittelisin hienon koreografian tai juoksisin maratonin... Vaan sellaisella suoritusvapaalla, herkällä tavalla, joka paljastaisi, mitä juuri minun kehollani on kerrottavanaan. Kylmiltään tällaiseen heittäytymisen vuosien analyysiputken jälkeen oli mahdotonta.

Oman kokemukseni perusteella, meditaatio voi auttaa irrottautumaan omista kehoa koskevista käsityksistä ja totuudeksi naamioiduista harhaluuloista. Kun mieli on hiljaa ja sanat eivät riitä eikä niitä tarvita, saa keho vihdoin puheenvuoron.

Swami Ashokananda kirjoittaa mielen ja kehon olevan tiedostamattomia. Meditaatiota hän kuvailee koko olemuksella ajattelemiseksi. Meditaatio sitoo toisiinsa keinotekoisesti erottamamme kehon ja mielen ja antaa ajattelulle aivan uuden, luovemman ulottuvuuden.

Hypoteesini oli kolmiota hahmotellessani lyhyesti seuraava: meditoimalla pääsemme sivuuttamaan ajatukset, uskon avulla hyväksymme, että kykenemme luomaan uutta, vaikka emme ymmärrä kuinka se tapahtuu, ja näitä harjoittamalla syntyy liikettä, koska sanat eivät yllä sinne saakka.

Nyt aktiivisesen kokeilun seurauksena olen päätynyt muuttamaan ajatteluani liikkeen suhteen. Liike on välttämättömyys luovalle prosessille. En väitä, että jokaisen pitää luodakseen tehdä pohjille muutama kärrynpyörä, mutta väitän, että aktiivinen, kehollinen suhde itseen lisää yksilön luovuutta.

Väitän myös, että meditaatio on erinomainen, joskaan ei ainoa, tapa päästä lähelle omaa kehoa niin, että kehon kuuntelemisesta lähtevä liike on mahdollista.

Kolmion kulmat voi ajatella taiteilijan instrumentteina oman taiteen tekemisessä. Nämä instrumentit eivät levitä väriä kankaalle tai valaise näyttämöä pimeässä. Niiden tarkoituksena on auttaa tunnistamaan omaa tietoa: ilman mielen häiritsevää hälinää; ilman virallisen tiedon asettamia rajoitteita; ilman sanojen kehoa hiljentävää vaikutusta.


Lähteet

1. Ashokananda, 1990. Meditation, Ecstasy, and Illumination. An Overview of Vedanta. Calcutta

2. Bacci, I., 2002. The Art of Effortless Living. Bantam Books, New York

3. Goswami, M. & Goswami, A., 1997. Science And Spirituality. A Quantum Integration. PHISPC New Delhi

4. Knaster, M., 1996. Discovering the Body's Wisdom. Bantam Books, New York

"Nothing is incorrect, nothing is contrary to the ideal of meditation"
Swami Ritajananda [1]

Tervetuloa takaisin. Olen hahmotellut opinnäytettäni valmiiksi hiljaisuudessa, toisin kuin oli tarkoitus. Epävirallisen pohdinnan siitä, kuinka tekijällä meni pupu pöksyyn, pääsee lukemaan päiväkirjastani. Tässä kuitenkin hieman opparihenkisempi versio aiheesta.

Se liike- ja muu taiteellinen materiaali, jota meditaatiosta nousi, ei ollut sellaista, mitä osasin odottaa. En hyväksynyt oman alitajuntani antamaa palautetta tekemisistäni, joten piilouduin vihkojen sivuille enkä uskaltanut laittaa esimerkiksi harjoituspäiväkirjojani tänne julkisesti.

Avaan matkaani nyt takautuvasti peilaten meditaatio- ja muuta kirjallisuutta omaan kokemukseeni.


Lähde

1. Ritajananda 1996, The Practice of Meditation. Sri Ramakrishna Math, Chennai

Kulma: Missä todisteet loppuvat, usko alkaa

”If everything is in flux, then the flux itself can also no longer be recognized.”

Don Cupitt



Lue myös aikaisempi kirjoitus aiheesta: Missä mieli loppuu, meditaatio alkaa

Tänään kirjoitan uskosta. Tässä kolmion kärjessä totuuden ja todisteiden käsitteet pyritään ohittamaan samoin kuin edellisessä kirjoituksessa mieli. Haluan korostaa, että kun kirjoitan uskosta, en kirjoita uskonnosta. Viisas ohjaajani Metsälintu Pahkin on usein sanonut: ”Usko yhdistää, uskonto erottaa.” Usko ei vaadi uskontoa tai uskonnollisuutta. On olemassa asioita, joita ei ole tieteellisesti todistettu, löydetty tai selitetty. Tämän tosiasian tunnustaminen ja tunnistaminen sekä todisteiden rajan ylittäminen on uskoa.

Ylläoleva ajatus on karkeasti sanottuna kaikki se, mitä avaan tässä kirjoituksessa tarkemmin.

Justin L. Barrettin mukaan lapsilla on synnynnäinen taipumus uskoon. Tutkimukset osoittavat, ettei usko edellytä indoktrinaatiota, vaan lapset tuppaavat selittämään asioita uskolla. Usko on sisäänrakennettuna meissä kaikissa. Aikuisina emme välttämättä hakeudu jumalallisten selitysten äärelle, eikä uskominen vaadi yhteyttä yliluonnolliseen. Lapsen usko ei ole sidonnainen teologisten uskomusten kanssa, mutta se on oivaa maaperää, johon istuttaa jokin järjestäytynyt uskomuspohja. Uskonnon oppimista voikin verrata lukutaidon tai muun kulttuurisen kielipelin hallitsemiseen. [2, 3] Jälleen: usko yhdistää, uskonto erottaa.


Postmoderni totuus: kaikki virtaa

Matti T. Amnellin väitöskirja käsittelee postmodernia uskonnonfilosofiaa. Amnell tarkastelee totuutta postmodernismin suurnimien, Mark C. Taylorin ja Don Cupittin ajatusten mukaisesti. Totuus on postmodernin ajattelun mukaan vain optinen harha, koska kaikki on aina vain tulkintaa ja jokainen tulkinta tehdään erilaisesta [1]

Postmodernin maailmankatsomuksen mukaan ei ole olemassa alkua, perustaa, läsnäoloa tai loppua. Kaikki virtaa yhtena suurena jatkumona, josta absoluuttista totuutta on mahdotonta poimia. Perinteiset filosofian vastakohtaparit todellinen/näennäinen, syvyys/pinnallisuus, muuttumaton/muuttuva, sisäinen/ulkoinen eivät ole universumin ominaisuuksia vaan ihmisen tekemiä metaforia. [1]

Postmodernismi ei torppaa tiedettä hyödyttömänä kenttänä. Päinvastoin, tieteessä on paljon hyödyllistä. Se ei saisi kuitenkaan olla ainoa, dominoiva ajattelutapa, vaan sen tulisi esiintyä yhtenä perspektiivinä, tulkintana. Cupitt vertaa totuutta ja tietämistä taideteokseen: se on rationaalisesti argumentoitu fiktio, joka voi toimia opastavana kuvana. Näin ollen tässä maailmankuvassa taiteellinen näkemys on yleensä voimakkain ja syvällisin tieteellisen näkemyksen sijaan.



Taiteilijan suhde tietämiseen täydentyi nyt toisella kolmion kulmalla. Toiveenani on päästä meditaation mielen ohittavan vaikutuksen avulla siihen lapsen uskon tilaan, jossa ohitetaan myös kaikenlainen älyllinen tietäminen ja sen lisäksi tarpeettomat teologiset rakennelmat ja annetaan vain mennä: hyväksytään oma itse irrottamattomana osana virtaa.

Tämä heittäytyminen vie meidät kolmanteen ja viimeiseen kulmaan, joka liittyy liikkeeseen ja uskoakseni (hehe) täydentää taiteilijan tietämisen keholliseen ilmaisuun.



Lähteet

1. Amnell, M. T. 2009. Uskonto ilman uskontoa. Radikaali postmodernin uskonnonfilosofian haaste. Helsingin yliopisto

2. Barrett, J. L. 2008. Out of the Mouths of babes: Do children believe because they are told to by adults? 25.11.2008 http://www.theguardian.com/commentisfree/belief/2008/nov/25/religion-children-god-belief (viitattu 20.11.2013)

3. Hamilo, M. 2012. Uskonto ei lähde ihmisestä - Tiede on ryhtynyt kyseenalaistamaan tieteellisen ateismin periaatteita. 7.4.2012 http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/uskonto-ei-lahde-ihmisesta-tiede-on-ryhtynyt-kyseenalaistamaan-tieteellisen-ateismin-periaatteita

Let's tantra!

”The best thing about meditation is that you feel calm all the time and you will live a happy life.” 

Shajesh [1]

Olen muuttanut talveksi Intiaan. Intia on meditoivan ihmisen aarreaitta. Kävin toissapäivänä ystäväni ja pomoni Mahadevin kanssa tantrameditaatiota opettavan Shajeshin luona kylässä.

Shajesh kertoi hieman perusteita tantrafilosofiasta ja harmitteli länsimaista käsitystä, jossa tantra pelkistyy seksiin. Tantrassa on 64 opinkappaletta, joista 63 on puhtaasti hengellisiä ja yhdessä puhutaan hieman seksistä.  Tantra on elämäntapa ja tapa pitää itsensä tasapainossa. Esimerkiksi peseytyminen, syöminen ja pukeutuminen ovat kaikki pieniä tantrarituaaleja. [1]

Varsinainen meditaatio keskittyy ihmisen kolmen kehon tasapainoon. Tantran mukaan koostumme fyysisen kehon lisäksi myös energiakehosta ja astraalikehosta. Meditaatiossa nämä kaikki otetaan huomioon: asanat eli kehon asennot ohjaavat fyysistä kehoa, oikea hengitys ohjaa energiakehoa ja mantra ohjaa astraalikehoa. [1]

Shajesh antoi minulle ensimmäisen mantrani.

”Om Namae Shivaya”

Kaiken tantrisen opetuksen uskotaan tulevan suoraan ylimmältä gurulta, Shiva-jumalan ruumiillistumalta Dekshinamurtilta. Shiva on aikoinaan opettanut lähimmille oppilailleen kaiken tantrasta ja he ovat siirtäneet opetusta omille oppilailleen ja niin edelleen. Kaikki, joille tantraa opetetaan, ovat osa katkeamatonta ketjua suoraan Shivasta meihin saakka. Tästä syystä Shiva on ensimmäisen mantran aiheena. [1]

Mantraa lauletaan matalalla äänellä itselle. Sen ei tarvitse kuulua kauas. Laulaessa keskitytään siihen, miltä ääni tuntuu kehossa. Kun oma ääni resonoi kehossa, tantrinen perinne kertoo sen avaavan shakroja eli kehon energiakeskuksia. Ne sijaitsevat selkärangassa alkaen häntäluusta, päättyen pään yläpuolelle. Tällä mantralla ei ole määrättyä asanaa. Harjoittaja saa valita asentonsa, kunhan selkäranka on suorassa. Silmät pidetään kiinni ja katse suunnataan suljettujen luomien alla kolmanteen silmään, kulmakarvojen väliin. [1]

Minun tulee laulaa (tai mikähän tähän on oikea suomennos, ”to chant”) tätä mantraa joka aamu heti aamupesun jälkeen 20 minuuttia ja sama asia iltapesun jälkeen, juuri ennen nukkumaanmenoa. 40 päivän kuluttua saan lisää oppia omaan harjoitukseeni. Jään jännityksellä odottamaan, mitä tuleman pitää.

Valitsin harjoittamiselle ihanan paikan metsän reunasta, sileän kiven päältä. Iltaisin meditoin tumman tähtitaivaan alla, luonnon äänien hukuttaessa mantrani joukkoonsa. Aamuisin saan laulaa usvan keskellä, auringon noustessa vastapäisten kukkuloiden takaa. Metsä on myös täynnä upeasti tuoksuvia lääkitseviä kasveja. Paikka ei kuitenkaan ole pääasia, vaan harjoittaminen. 

Aloitan ikioman harjoittamiseni ensi viikolla. Se tapahtuu kolme kertaa viikossa ja sisältää ensin puoli tuntia meditaatiota (Kuvattu täällä.) ja sitten puoli tuntia vapaata liikettä. Molemmista lisää, kunhan pääsen vauhtiin.

P.S. Keskustelumme päätteeksi Shajesh kutsui minut viikoksi erääseen Ashramiin tutustumaan kansainväliseen joogaopettajille tarkoitettuun leiriin, jossa opiskellaan tantraa. Leiri alkaa joulukuussa ja kestää yli kuukauden. Saan osallistua aamuharjoitukseen, opiskella itsenäisesti ja haastatella ympäri maailmaa saapuvia opettajia. Tuntuu, että olen oikeilla jäljillä. Ja oikeassa paikassa juuri nyt.

Lähteet:

1. Shajesh 5.11.2013. Keskustelu. Kozhikode, Kerala, Intia.

Kulma: Missä mieli loppuu, meditaatio alkaa

"Meditoiminen ei ole pyrkimys päästä jonnekin muualle. Meditoiminen on itsensä sallimista olla juuri siellä, missä on sellaisena kuin on. Se on myös maailman sallimista olla tällä hetkellä juuri sellainen kuin se on.”

Jon Kabat-Zinn [1]

Vilautin ensimmäisessä postauksessani teoreettista kolmiota: taiteilijan suhteita tietämiseen.

Seuraavat kolme bloggausta käsittelevät näitä kulmia. Nyt ensimmäisessä pureudun meditaatioon.

Tässä kulmassa väitän meditaation ohittavan mielen. Perustan väitteeni paitsi muiden harjoittajien kirjoituksiin, myös omaan kokemukseeni meditaatiosta.

Olen kokeillut kuvata sitä, miltä meditaatio omasta subjektiivisesta näkökulmastani tuntuu:

Meditointi todella tuntuu. Se on fyysinen kokemus. Meditaation ajattelemattomaan tilaan pääseminen tuntuu muuttavan fysiikkaani. Istun paikoillani, mutten enää tunnista asentoani. Omat ääriviivat hämärtyvät. Tunnen olevani hyvin pieni ja kevyt sekä valtavan raskas ja suurikokoinen. Vajoan, kohoan, lennän ja putoan, kasvan ja kutistun samaan aikaan. Koen jatkuvaa liikettä, jota voisi kuvailla sekä aaltoilevaksi että sykkiväksi. Kohisen. Olemukseni ei ole persoonallinen vaan ennemminkin sulautuva, pehmeä ja rajaton.

Tämä kuvaus tuo mieleen omat varhaiset kokemukset. Joskus alle kouluikäisenä minulla oli tapana maata hiljaisuudessa ja ajatella avaruutta. Olin valtavan kiinnostunut kaikesta avaruuteen liittyvästä. En oikein ymmärtänyt äärettömyyttä (enkä kyllä ymmärrä vieläkään), mutta päädyin kokemaan sitä. Tuijotin kattoa ja annoin mennä, en pitänyt kiinni mistään fyysisesti enkä ajatuksen tasolla. Olin avaruudessa, olin avaruutta. Koin pienuutta kaiken keskellä ja samalla kertaa valtavaa olemassaoloa, kuin koko maailmankaikkeus olisi minussa.

Aikuisiällä, kun löysin meditaation osaksi elämääni, huomasin kokemukseni olevan identtinen lapsuuden ajan ”avaruuskokemusten” kanssa.

Kun ajatukset jättävät minut, edes hetkeksi, olen yhtäkkiä kiinni jossain hyvin alkuvoimaisessa, samaan aikaan itseni sisäpuolella ja ulkopuolella. Minuus ikään kuin katoaa. Tätä kai tarkoitetaan, kun meditaation yhteydessä puhutaan transpersoonallisuudesta.

Tämän hehkutuksen jälkeen haluan totuuden nimessä kertoa, että meditaatio ei todellakaan aina ja joka kerta tunnu tältä. Viime päivinä harjoittaminen on ollut yhtä tarpomista. Istun alas, pari minuuttia menee oikein hyvin hengitykseen keskittyessä. Sitten hyökkäävät ajatukset, annan niiden mennä, hengitän. Joku ajatus tulee takaisin. Huomaan kertaavani vuorosanoja, suunnittelevani eväitä, miettiväni mitkä sanat on parasta valita ohjattuun meditaatioon…

Siinä sitten istun ja turhaudun. Ei avaruuteen yhtymistä tai muuta kiinnostavaa. Tylsää istumista, sitkeyttä pysyä paikoillaan, kun tekee mieli nousta ylös. Kymmenen minuuttia tuntuu mahdottoman pitkältä ajalta.

Matthieu Ricard tarjoaa lohdutusta kirjoittaessaan, että silloin, kun harjoitukseen ei ole halukkuutta, on siitä erityistä hyötyä. Tällöin harjoitus nimittäin kohdistuu siihen osaan, joka vastustaa henkistä etenemistä. Juuri tästä syystä hän painottaa harjoituksen vaativan sitkeyttä ja innokkuutta. [3]

Silloin turhauttavimmillaankin meditaatio on hyödyllistä harjoitusta. On hyvä huomata, miten meluisaa pään sisällä on, kuinka paljon käsittelemätöntä siellä liikkuu, kun lopettaa vastustamisen ja antaa mennä. Meditaatio ei ole epäonnistunut, vaikka transpersoonallisesta kokemuksesta ei näkyisi vilaustakaan.

Marja Kuparinen kuvailee meditaatiohetkeä näin: ”Sillä hengityksellä sinä liityt maailmaan ja luomakuntaan, olet osa yhteyttä. Älä pidä kiirettä. Hengitä ulos epäluottamusta ja pelkoa, luovuta pois se, jonka on aika mennä. Hengitä sisään luottamusta ja rauhaa, ota vastaan tämä päivä, se, jota juuri nyt elät.” [2]

Miltä meditaatio tuntuu sinulle?

Lähteet:

1. Kabat-Zinn, J. 2010 Kotiinpaluu. Helsinki: Basam Books.

2. Kuparinen, M. Kirkko & kaupunki. 9.7.2012

3. Ricard, M. 2010. Meditoinnin taito. Helsinki: Basam Books.

Meditoiden kiinni luovuuteen

”Meditoiminen on harjoitus, jonka avulla on mahdollista kehittää ja jalostaa tiettyjä hyviä ominaisuuksia, aivan kuten toisenlaisten harjoitusten avulla on mahdollista oppia lukemaan, soittamaan instrumenttia tai hankkimaan jokin muu taito.” 

Matthieu Ricard [1]

Luovuus on taiteilijan työväline. Riippumatta alasta, jokainen taiteilija työskentelee luovalla tavalla, etsii luovia ratkaisuja. Luovuus on taiteilijan työtä, muttei yksin taiteilijoiden oikeus. Luovuus on tietenkin läsnä muidenkin kuin ammatikseen taidetta tekevien ihmisten elämässä. Kaikenlainen luovuuden ruokkiminen on ihmisyyden ruokkimista. 

Yhdeksäs intelligenssi

Howard Gardnerin intelligenssit ovat yksi tapa hahmottaa luovuuden eri osa-alueita. Yhdellä alueella luova ihminen ei välttämättä kukoista muilla alueilla. Intelligenssejä on eritelty kahdeksan erilaista. Ne ovat: loogis-matemaattinen, kielellinen, spatiaalinen, musiikillinen, kehollis-kinesteettinen, interpersoonallinen, intrapersoonallinen ja naturalistinen. Myöhemmin Gardner on pohtinut myös spiritualistis-eksistentialistisen intelligenssin olemassaoloa. [2]

Spiritualistis-eksistentialistinen intelligenssi on kykyä ymmärtää elämän syvimpiä henkisiä tarkoituksia. [2] Jos Hemingway oli kielellisen intelligenssin huippuosaaja, Mozart musiikillisen ja Gauss loogis-matemaattisen, voi ajatella vaikkapa Buddhan ja Jeesuksen olleen huippuosaajia spiritualistis-eksistentialistisen intelligenssin alueella.

Elämme kulttuurissa, jossa käytännössä jokainen yli seitsemänvuotias osaa kirjoittaa ja laskea. Moni soittaa jotakin instrumenttia tai vähintään laulaa suihkussa. Huippuosaajia, lahjakkuuksia näistä luku-, kirjoitus- tai laulutaitoisista on vain pieni prosentti. Se on tietenkin aivan luonnollista. Meitä ei ole opetettu kirjoittamaan, jotta ryhtyisimme kirjailijoiksi. Kirjoitamme, laskemme ja musisoimme kommunikoidaksemme kulttuurissamme. Hallitsemme taidon.

Jostakin syystä samanlainen ajattelutapa ei näy arjessa spiritualistis-eksistentialistisen intelligenssin kohdalla. Meditaatio ja muu ”henkinen huuhaa” tuntuu varatun ihmisille, jotka syvällisesti paneutuvat henkisen polkunsa etsintään. Siinä missä muidenkin intelligenssien, uskon spiritualistis-eksistentialistisen intelligenssin kehittämisen olevan mahdollista jokaiselle. Ei meistä tule seuraavaa Buddhaa eikä Hemingwayta, mutta voimme oppia hiljentymään siinä missä osaamme kirjoittaa tekstiviestin.

Näen meditaation yhtenä mahdollisena väylänä spiritualistis-eksistentialistisen intelligenssin harjoittamiseen. Meditaatiossa ihminen ei takerru ajatuksiinsa, tunteisiinsa, tulevaisuuteen tai menneisyyteen, vaan keskittyy olemiseen. Näin syntyy tilaa luovuudelle.

Lähteet:

1. Ricard, M. 2010. Meditoinnin taito. Helsinki: Basam Books.

2. Uusikylä, K. 2002. Voiko luovuutta opettaa? Teoksessa: Kansanen, P. & Uusikylä, K. (toim.) Luovuutta, motivaatiota, tunteita – Opetuksen tutkimuksen uusia suuntia. Jyväskylä: PS-kustannus.