”If everything is in flux, then the flux itself can also no longer be recognized.”
Don Cupitt
Lue myös aikaisempi kirjoitus aiheesta: Missä mieli loppuu, meditaatio alkaa
Tänään kirjoitan uskosta. Tässä kolmion kärjessä totuuden ja todisteiden käsitteet pyritään ohittamaan samoin kuin edellisessä kirjoituksessa mieli. Haluan korostaa, että kun kirjoitan uskosta, en kirjoita uskonnosta. Viisas ohjaajani Metsälintu Pahkin on usein sanonut: ”Usko yhdistää, uskonto erottaa.” Usko ei vaadi uskontoa tai uskonnollisuutta. On olemassa asioita, joita ei ole tieteellisesti todistettu, löydetty tai selitetty. Tämän tosiasian tunnustaminen ja tunnistaminen sekä todisteiden rajan ylittäminen on uskoa.
Ylläoleva ajatus on karkeasti sanottuna kaikki se, mitä avaan tässä kirjoituksessa tarkemmin.
Justin L. Barrettin mukaan lapsilla on synnynnäinen taipumus uskoon. Tutkimukset osoittavat, ettei usko edellytä indoktrinaatiota, vaan lapset tuppaavat selittämään asioita uskolla. Usko on sisäänrakennettuna meissä kaikissa. Aikuisina emme välttämättä hakeudu jumalallisten selitysten äärelle, eikä uskominen vaadi yhteyttä yliluonnolliseen. Lapsen usko ei ole sidonnainen teologisten uskomusten kanssa, mutta se on oivaa maaperää, johon istuttaa jokin järjestäytynyt uskomuspohja. Uskonnon oppimista voikin verrata lukutaidon tai muun kulttuurisen kielipelin hallitsemiseen. [2, 3] Jälleen: usko yhdistää, uskonto erottaa.
Postmoderni totuus: kaikki virtaa
Matti T. Amnellin väitöskirja käsittelee postmodernia uskonnonfilosofiaa. Amnell tarkastelee totuutta postmodernismin suurnimien, Mark C. Taylorin ja Don Cupittin ajatusten mukaisesti. Totuus on postmodernin ajattelun mukaan vain optinen harha, koska kaikki on aina vain tulkintaa ja jokainen tulkinta tehdään erilaisesta [1]
Postmodernin maailmankatsomuksen mukaan ei ole olemassa alkua, perustaa, läsnäoloa tai loppua. Kaikki virtaa yhtena suurena jatkumona, josta absoluuttista totuutta on mahdotonta poimia. Perinteiset filosofian vastakohtaparit todellinen/näennäinen, syvyys/pinnallisuus, muuttumaton/muuttuva, sisäinen/ulkoinen eivät ole universumin ominaisuuksia vaan ihmisen tekemiä metaforia. [1]
Postmodernismi ei torppaa tiedettä hyödyttömänä kenttänä. Päinvastoin, tieteessä on paljon hyödyllistä. Se ei saisi kuitenkaan olla ainoa, dominoiva ajattelutapa, vaan sen tulisi esiintyä yhtenä perspektiivinä, tulkintana. Cupitt vertaa totuutta ja tietämistä taideteokseen: se on rationaalisesti argumentoitu fiktio, joka voi toimia opastavana kuvana. Näin ollen tässä maailmankuvassa taiteellinen näkemys on yleensä voimakkain ja syvällisin tieteellisen näkemyksen sijaan.
Taiteilijan suhde tietämiseen täydentyi nyt toisella kolmion kulmalla. Toiveenani on päästä meditaation mielen ohittavan vaikutuksen avulla siihen lapsen uskon tilaan, jossa ohitetaan myös kaikenlainen älyllinen tietäminen ja sen lisäksi tarpeettomat teologiset rakennelmat ja annetaan vain mennä: hyväksytään oma itse irrottamattomana osana virtaa.
Tämä heittäytyminen vie meidät kolmanteen ja viimeiseen kulmaan, joka liittyy liikkeeseen ja uskoakseni (hehe) täydentää taiteilijan tietämisen keholliseen ilmaisuun.
Lähteet
1. Amnell, M. T. 2009. Uskonto ilman uskontoa. Radikaali postmodernin uskonnonfilosofian haaste. Helsingin yliopisto
2. Barrett, J. L. 2008. Out of the Mouths of babes: Do children believe because they are told to by adults? 25.11.2008 http://www.theguardian.com/commentisfree/belief/2008/nov/25/religion-children-god-belief (viitattu 20.11.2013)
3. Hamilo, M. 2012. Uskonto ei lähde ihmisestä - Tiede on ryhtynyt kyseenalaistamaan tieteellisen ateismin periaatteita. 7.4.2012 http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/uskonto-ei-lahde-ihmisesta-tiede-on-ryhtynyt-kyseenalaistamaan-tieteellisen-ateismin-periaatteita
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti